Espoon rantamaraton 20.9.2009
Olin juossut ”ensimmäisen ja viimeisen” maratonin Helsingissä 2004. Siksi viimeisen, koska toisesta polvesta oli murtunut patella kolmeen osaan prätkäkolarissa 2002. Helsinki City Marathoniin kävin lenkillä pari kuukautta ennen H-hetkeä ja tulos oli ihan ok 3.29. Sarjassa oli 2217 juoksijaa ja minä olin maalissa sijalla 267. ,vaikka juoksu ei silloin kyllä kulkenut yhtään. Sen jälkeen ajattelin, että jos viitsisi harjoitella, niin voisi helposti päästä tasan 3 tunnin aikaan. Siihen loppuaikaan ei enää riittäisi vain potkunyrkkeilytreenien alkulämmittelyksi tehtävä hölkkä. Potkunyrkkeilyä olen harrastanut vuodesta 1996 alkaen. Polveni oli kuitenkin lenkkiharjoittelusta eri mieltä ja lopetin kokonaan lenkillä käynnin.
Marathon MC kerhon myötä alkoi mielenkiinto herätä maratonin juoksemista kohtaan, vaikka silloin viisi vuotta sitten olin ollut toisissa ajatuksissa. No, olin pystynyt tämän kyseisen kevään ja kesän käymään vähän lenkillä. Eli eihän tässä välissä ollut ”kuin” vajaa viisi vuotta, kun en lenkkeillyt ollenkaan. Juokseminen tuntui taas ihan kivalta, kun polvikin oli parempi kuin koskaan tässä vuosien varrella. Ensin meinasin Helsinki Cityyn osallistumista, mutta se tulin vähän turhan nopeasti. Katselin eri maratonvaihtoehtoja ja päädyin sitten lähtemään Espoon rantareitille.
Nyt on juoksusta vajaa vuorokausi ja jalat on aika hellänä rasituksesta. Tuli huomattua, että jos käy lenkillä ja juoksee noin 10 km matkoja, niin niistä ei ole mitään hyötyä maratonilla. Aikatavoite oli 3.30 – 4 tunnin väliin tai miten tuo polvi kestäisi ja miten vain juoksu kulkisi. Ennen H-hetkeä en juossut pariin viikkoon ollenkaan, koska säästelin polveani, kun se oli ruvennut taas kipeytymään enemmän. Alustavalla viikolla ei ollut yhtään juoksufiilistä ilmassa kun tiesi, mitä oli luvassa tulevana sunnuntaina. Juoksua edeltävät päivät tankkasin hiilareita ja yö tuli nukuttua hyvin. Aamulla aikaisin hereille, kaurapuurot ja pari leipää nassuun. Hartsa poimi minut kyytiin klo 6.30 ja matka jatkui kohti Espoota. Tapahtumapaikalla sitten vain odottelua ja pientä tankkausta. Paikalle päristeli myös kerhon Vice Pressa Saku, näin saatiin myös H-D näytille muiden juoksijoiden ihmeteltäväksi. Sakulta kyselin, mihin aikaan hän aikoo juosta, niin hän meinasi, että 4 tunnin aikakin olisi nyt kova. Sakulla oli vähän ollut kurkku kipeänä, joten sovimme lähtevämme rauhassa liikkeelle.
Kuitenkin siinä sitten oltiin Sakun kanssa lähtöpaikalla melkein ensimmäisinä starttaamassa. Syke oli heti alkukilometreillä siinä 170. Ja ekat kilsat meni ihan hyvin, mutta muutaman hörpyn jälkeen mukanani olleesta pullosta, luulin samaisen pullon hölskyvän vyöllä, mutta se olikin mun vatsani. Sitten alkoi tuntua pientä vatsan pistelyä ja tuntui muutenkin mahassa ilmaa riittävän. No sitä hirvittävää loisketta kuunnellen, juoksu kuiteski kulki. Erään puupinon takana kävin heittämässä kepillisen kemiallista ja taas juoksu jatkui, välillä Sakun rinnalla ja välillä peesissä. Sanoin yhdessä välissä, että tämäkö on rauhallinen alku tällaisessa maastojuoksu-maastossa. Siihen Saku virkkoi, että vähän on liian kovaa vauhtia, mutta mennään kun kerran on aloitettu tällä vauhdilla. 10 – 20 kilsan kohdilla oli tosi hyviä hetkiä ja juoksu tuntui hyvältä, mutta puolimatkaan tultaessa rupesi jaloissa tuntumaan rasitus jo vähän. Aikaa oli mennyt 1.45. 
Sitten 23 – 25 km kohdalla kyllä rupesi jaloissa painamaan todella, kuin olis ollu jalat lyijyä. Ja jalkapohjissakin oli aika epämiellyttävää kipua. Saku valitteli myös, että jalat painoivat. 30 km kohdilla annoin Sakun mennä menojaan, koska itse jouduin tiputtamaan vauhtia huomattavasti. 35 km kohdalla oli 3 tuntia täynnä ja jalat oli kuin rautakanget. Kunnon puolesta tuntui, että voisi lähteä toiselle kierrokselle, mutta jalkojen ei. Jalkani eivät olleet koskaan kokeneet tällaista tunnetta juoksussa ja oli yhtä taistelua koittaa jaksaa maaliin. Mutta niin ne kilometrit vain vähenivät, vaikkakin hitaasti. Kun maaliportti tuli näkyviin, niin pystyin ottamaan pienen spurtinkin rautakangillani. Aikani oli 3.47 mutta olihan ollut RASKAS TAISTELU…
Toni