Oulun Terwamaraton 21.5.2011
Päivä Oulussa on tuulinen ja aurinkoinen, mutta säätiedotus lupaa sadetta iltapäivälle. Seisomme Hanskin kanssa Terwamaratonin lähtöviivalla Edenin edustalla. Kannattaa siis juosta rivakasti sateen alta pois.
Kaksi viikkoa sitten Helsinki City Runin puolikas meni varsin mukavasti ja
sen jälkeen parin viikon löysäily on toivottavasti viimeistellyt
maratonkunnon. Nyt vain teen parhaani ja katson mihin se riittää.
Laukaus kajahtaa ja etenemme kimpassa 5,30 vauhtia satojen muiden
juoksijoiden seassa. Tarkoitukseni on juosta ensimmäinen puolikas hitaammin,
päälle kahden tunnin, että voisi edes joskus kokea olevansa voimissaan
vielä viimeisenkin kympin aikana. Mutta vauhti on niin mukava, ettei sitä
malta höllätä, vaan annamme mennä tällä tahdilla. Terwamaraton juostaan
kahtena lenkkinä Oulujoen rantaa sisämaahan päin ja vastarantaa takaisin.
Matkalla käydään torilla, silloilla ja museomaisessa ympäristössä. Lopulta
lähestytään merenrantaa. Reitti on varsin tasainen. Matkanvarrella on
kirittäjinä reippaita naisryhmiä, musiikki soi ja tunnelmaa riittää. Joku
kertoo, että nämä ”oudot” naiset ovat Oulun Doriksia.
Merenrannassa ei ole niin kovin lämminkään, vaikka sadetta ei tule.
Lähestyimme ensimmäisen kierroksen loppua. Lääkäri kielsi Hanskilta
maratonin juoksemisen, joten kuuliaisesti hän jättää suorituksen kesken
puolivälissä ja palaa takaisin maalialueelle. Aikaa on kulunut 1h 55min.
Hyvän kirin biker-veli minulle antoi, mutta nyt olen yksin. Ja tiedänhän
minä miten tämä tästä etenee.
Muutama vaisu pisara yrittää epätoivoisesti toteuttaa ennustusta, mutta ei
yllä sateeksi asti. Toisella kierroksella juoksijoita on harvassa ja etenen
pitkiä matkoja yksikseni. Kannustus saa välillä vauhdin ja sykkeen hetkeksi
nousemaan, sitten vaivun taas normaalirytmiini, joka oli jo hivenen laskenut
alun reippaasta vauhdista. Alle neljän tunnin vauhtia kuitenkin vielä
mennään. En ohita ketään, eikä kukaan ohita minuakaan.
Kolmekymppiä täyttyy jossain reitin kauimmaisessa nurkassa ja askel alkaa jo
painaa. 32 kilometria ja olen vielä alle neljän tunnin vauhdissa, mutta
vauhti on jo selvästi hidastunut. Ylitän joen etelärannalle ja askel painaa,
jalat ovat jäykät. Vasemmassa jalassa polven alapuolella on jonkinlaisia
kipuja, joita säätelen jalan asennolla. Välillä pistää vatsaankin. Kolmen
kilometrin välein olevilla juottopisteillä otan vuoroin vettä, vuoroin
urheilujuomaa. Syötäviin en koske, ajattelen tankanneeni kunnollisesti.
Onneksi juoma ei ole inhokkiani, jonka epäilen minulle aina aiheuttavan
etovan olon, tämä juoma käyttäytyy kunnolla.
Viimeinen kymppi sujuu varsin tutulla tavalla. Muutama irtojuoksija ohittaa
minut ja 34 km merkki lähestyy. Takaa kuuluu voimistuvia ääniä ja neljän
tunnin jänikset porhaltavat parinkymmenen muun juoksijan seuraamana
ohitseni. Sinne menevät, mukana en pysy, enkä yritäkään. Tuskin jaksan enää
olla kohtelias ja kiittää kannustajia, jotka tuntuvat olevan uskomattoman
kestäviä. Toki toivotan heille sinnikkyyttä edelleen loppuun asti, sillä
näillä kohden heillä on vielä minua pitempikestoinen urakka edessään.
Taantuvalla vauhdillani köpöttelen eteenpäin, välillä tulee juoksijoita
selkä edelläkin vastaan, tsemppaamme toisiamme ja toteamme tietävämme jo
miten tämä toimii, sieltä se maali lopulta tulee vaikka otsanahkaa
rypistelemällä.
Tulee taas askelten alla ikävästi pomppivat vaijerisillat ja tuulinen
merenranta. Tulee 41 km merkkipaalu samalla, kun tulee neljä tuntia
täyteen. Ja lopulta tulee eteen Edenin portit ja elämän tarkoitus, 42.
Viimeinen kiri vielä, mutta sitä ei kannattaisi tehdä, sillä kramppi uhkaa
pohkeita loppumetreillä. No, maaliin juoksen kuitenkin ja tervatynnyrin
näköinen mitali oli ansaittu. Juoksusta tuli hyvin samantyylinen kuin vuosi
sitten Tuusulanjärvellä vauhtikkaine alkuineen ja viimeisen kympin
piinoineen, mutta oli tämä juoksu toki sentään viisi sekuntia nopeampi kuin
viime keväinen. Tätä maratonia voi suositella muillekin.
Juha