”Kolmas maraton toden sanoo”, se oli tämän maratonin motto. Tällä kertaa reenikilometrejä oli kertynyt vuoden alusta vähän yli 900.
Maraton oli siis sunnuntaina, viimeisen reenin vedin tiistai-iltana.
Valmistauduin tulevaan koitokseen kotona venyttelemällä koko edeltävän viikon.
Keskiviikosta lauantai-iltaan join todella paljon tankkausjauheella terästettyjä mehuja – myös kiisseliä ja pastaa meni reippaasti alas. Hierontapalvelukin pelasi, joten valmistautuminen sujui hyvin.
Maratonpäivä oli aurinkoinen, about 18 asteinen, komea keli. Oli todella hyvä fiilis ja valmis olo vuoden tärkeimpään koitokseen.
Mp3-soittimeen oli ladattuna paljon rankkaa ja nopeatempoista metallia.Joten puitteet olivat kunnossa. ”Saa nähdä miten äijän käy.”
Mukanani oli kolme isoa energiageelipakkausta, joita nautin melkein joka juomapaikalla ja näiden lisäksi järjestäjien järjestämiä suolakurkkuja aina kun oli tarjolla.
Lisäksi otin nopeatehoista magnesium-jauhetta, joka todellakin tuli tarpeeseen viimeisellä kahdella kierroksella.
Varalan Maraton juostiin tällä kertaa neljänä lenkkinä 2×9,5km ja 2×11,5km. En ollut koskaan juossut lenkkeinä maratonia, aina vaan yhtenä pitkänä reittinä, joten oli jännä katsoa, mitä tämä toisi tullessaan. Lähtölaukaus kuului tasan kello 12.00 ja porukka lähti Varalan urheiluopistolta suoraan Pispalan suuntaan. Ensimmäinen kilometri ravattiin kevyesti alamäkeen.
Vauhtini pysyi koko matkan n. 5.30min/km. Ensimmäinen kymppi taittuikin kevyesti ja reitti tuntui mukavalta juosta. Kun puolimaraton tuli täyteen, tuntui edelleen kevyeltä ja vauhti pysyi samana kuin lähtiessä tai jopa kiihtyi hieman. Puolimaraton aika sivusikin omaa ennätystäni (1.57h). Kun tajusin oman vauhtini, alkoi mietityttää, että jaksanko todella tällä vauhdilla loppuun saakka.
Enpä kyllä uskaltanut yhtään himmatakaan vauhtia. ”Enää kaksi kierrosta jäljellä, yritetään mahdotonta”. Ja alkoihan se kolmannella kierroksella jaloissa tuntua, että jotain rankkaa tässä on tekemässä. Kiukulla silti jatkettiin ja kun 30km täyttyi, kello näytti aikaa kuluneeksi 2h50min.
Tuli viimeisen kierroksen aika. Tässä kohtaa kävi mielessä, että tästähän voi tulla aikas kova loppuaika, ja se antoi voimia. Vaikka viimeisellä kierroksella alkoi sykkeet selvästi nousta ja keho oli kovilla, pidin vauhdin samana. Ja vaikka jaloissa alkoi tuntua kramppeja ja viimeisellä viidellä kilometrillä vatsassa hölskyi ja kohta jo pistikin, en antanut sen hidastaa menoani; nappailin suolakurkkuja ja magnesiumjauhetta aina kun mahdollista ja yritin työntää mielestä pois koko pistoksen.
Viimeinen kilometri oli – luonnollisesti – samaa mäkeä, jota alussa sai lasketella alaspäin, mutta jota nyt sai otsa hiessä raahautua ylöspäin. Ja raahautumista se todella oli, koska molemmat pohkeet kramppasivat niin, ettei auttanut kuin kävellä mäen päälle. Muutaman kymmenen metriä kiskoin kuitenkin vielä vauhdikkaan loppukirin maaliin. Kyllä oli hienoa ylittää maaliviiva kun tiesi, että nyt tulee varmasti oma ennätys. Kello pysähtyi aikaan 4h02min28sec.
Ja niinpä se oma ennätys parani hurjat 28min! Huhhuh! Voi kyllä sanoa, että tässä juoksussa ja valmistautuessa meni kaikki nappiin.
Kyllä kova 9kk:n harjoitusohjelman noudattaminen auttoi asiaa. Ensi vuodelle tosin tulee kovat paineet juosta alle sen neljä tuntia.
Tunnin sisällä juoksusta pystyin jo ajamaan autolla kotia kohti.
Myöhemmin ei löytynyt rakkoja tai muitakaan ikäviä muistoja kehosta – hyvästä juoksusta jäi vain hienot muistot!
Mr. Reaper