Ultraa ultran perään
2011 juoksemani Wihan kilometrien satasen piti olla ensimmäinen ja viimeinen ultrajuoksuni, mutta toisin kävi.
Huomattuani netissä Perniön satasen kesäkuun 8.-9. päivä muutamaa viikkoa ennen kyseistä tapahtumaa, ilmoittauduin mukaan asiaa sen ihmeemmin pohtimatta. Ennen Perniön satasta olin juossut tänä vuonna kuutisen sataa kilometriä treenilenkkejä. Eniten arvelutti vireystilojen vaihteluideni takia ja unirytmini vuoksi se, että kyseessä oli yöjuoksu ja tiesin valvomisesta tulevan pitkän. Lisäksi matkaan ei päässyt mukaan huoltajaksi kukaan, joten päätin lähteä reissuun prätkällä. Ajattelin että pysyn paremmin hereillä juoksun jälkeen kotiin ajaessani prätkällä kuin autolla.
Lähtö sataselle oli Perniössä kello 19 ja tavoitteeni oli juosta kymmeneen tuntiin. Wihan kilometreillä sataseen olin käyttänyt 11.52. Tavoite oli siis lähteä kuuden minuutin kilometrivauhtia, mutta lähdinkin reilun viiden minuutin vauhtia. 15 kilometrin kohdalla alkoi oikean jalan polvessa, eli terveessä polvessani, tuntumaan juoksijanpolven oireita ja lisäksi vatsa potki takaisin aina kun laitoin suuhuni jotakin. 70 kilometriin asti juoksu oli suhteellisen vaikeaa, mutta sitten kroppa alkoi toimimaan ja juoksu kulkemaan. Ihmettelin miten 70km kohdalla juoksu voi tuntua niin mahtavan hyvälle, toki jaloissa painoi jo matkan rasitus. Hyvää juoksufiilistä kesti kuitenkin vain kolme kierrosta, eli 15km, kun matkaa oli vielä jäljellä uudet kolme kierrosta. Vauhti alkoi hiipumaan ja laskin etten pääse aikatavoitteeseeni millään. Viimeisellä kierroksella rupesin jopa kävelemään, mutta sitten ajattelin juosseeni jo 97km, ja ettei tässä vaiheessa voi alkaa kävellä. Olin jo todella väsynyt ja jalat tuntuivat tuhansien kilojen lyijypainoilta. Ajattelin etten pysty ottamaan loppukiriäkään, mutta niin se vaan irtosi ja maaliin tulin loppuajalla 11.10,34. HD:ni kyytiin pääsin hyvin, vaikka ennen juoksua monet kyselivät miten aion saada jalkani nousemaa prätkän selkään. Perniöstä Forssaan matka sujui hyvin, mutta sen jälkeen 30 tunnin valvominen otti veronsa ja aloin jo nähdä omiani. Teiden paikkaukset ja maalaukset muuttuivat käärmeiksi ja loppumatka kotiin oli pinnistelyä, että ajo olisi turvallista. Kotona nukuin kaksi tuntia, huomasin etteivät jalat tuntuneet ihmeemmiltä eikä rakkoja eikä hiertymiäkään ollut tullut lainkaan.
(Kuvaaja Jari Tomppo)
Perniössä juoksun aikana muutamat juoksijat kyselivät aionko osallistua ensimmäistä kertaa järjestettävään OxroadUltra-juoksuun Turun Linnalta Hämeen Linnaan. Olin ennen Perniötä ajatellut tätä mahdollisuutta juosta historiallista reittiä 100 mailia, mikäli Perniön satanen menisi hyvin. Vaikken päässytkään satasella aikatavoitteeseeni, jäi juoksusta hyvä fiilis ja päätin osallistua Oxroadiin. Vielä kun sain Oxroadiin sponsoriksi MotorCafe Suvirannan, oli päätös sinetöity.
Juoksujen välissä kahden kuukauden aikana kävin lenkkeilemässä suht normaalisti, pisin lenkki oli 34km. Tälle välille osui myös muutaman viikon prätkäreissu Euroopassa ja lenkkeiltyä tuli myös muun muassa Prahassa ja Auschwitzissä.
Jälleen kerran eniten huolta ennen ultraa koin aikaisin heräämisistäni, ja kisa-aamunakin heräsin jo viideltä, eikä päiväunista tullut mitään. Turkuun sain ”huoltopäälliköksi” hierojani Jussin ja tsemppariksi avopuolisoni Ninan. Perjantai-iltana Turun Linnassa sää oli aurinkoinen ja startti prologiin tapahtui hevoskärryä seuraten Aurajoen rantaa Turun Tuomiokirkolle. Prologin juoksin Marathon MC:n nahkaliivi päällä, kun joillain muilla juoksijoilla oli heijastinliivit (Biker Forever). Tuomiokirkolta oli linja-autokuljetus Liedon kunnantalolle, josta varsinainen lähtö sadalle mailille tapahtui kello 22.00.
(Kuvaaja Nina Suominen)
Tavoitteena oli lähteä juoksemaan 6:40 kilometrivauhtia, jolloin matkaan menisi 18 tuntia. Aikatavoite oli tullut Perniön 100km juoksuun käytetyn ajan perusteella. Alkuun juoksin vähän yli viiden minuutin kilometrivauhtia ja vasta noin 5km kohdalla sain jarrutettua kuuden ja puolen vauhtiin, sillä hitaasti juokseminen on minulle vaikeaa. Alusta asti oikea etureisi tuntui vähän omituiselta, se oli viimeisellä pitkällä harjoituslenkillä krampannut. 30km kohdalla vatsa alkoi potkia takaisinpäin, mutten saanut mitään ylös vaikka kaoinkin. Maraton täyttyi aikaan 4,36 tähtitaivaan alla ja lähes täyden kuun loisteessa kellon ollessa puoli kolme yöllä. Yön aikana oli niin pimeää, ettei ilman otsalamppua olisi nähnyt juosta lainkaan. Matkan varressa talkoohengessä järjestetyillä huoltopisteillä oli keskellä yötäkin väkeä kannustamassa ja hoitamassa juoksijoiden nesteytystä ja ravitsemusta. Etenkin mieleen jäi yön pimeydessä saavutettu huoltopiste, jossa kuorolausunnalla koko kylän voimin toivoteltiin tervetulleeksi Marttilaan ja kannustus oli sitä luokkaa kuin olisi maaliin tullut.
Auringonnousun aikaan oli hyvä fiilis, kun tiesi pääsevänsä maaliin ennen kuin aurinko taas laskisi. 80km jälkeen pystyi laskemaan, että enemmän on juostu kuin on jäljellä. Jalkapohjien kivun takia vaihdoin vanhat luottolenkkarit (n. 3000km takana) uusiin Asics gel nimbus 14-lenkkareihini, joilla juoksin loppumatkan. Tässä kohtaa myös Polarin akku loppui ja jouduin luovuttamaan sen lataukseen noin 1,5 tunniksi. Tänä aikana en tiennyt tarkkaa aikaa, mutta pystyin silti pitämään saman tahdin kuin siihenkin asti. 100 kilometrin aika (11,40) oli parempi kuin 2011 juoksemani Wihan kilometrien aika. Satasen kohdilla Kushin Kanin Annu ja Marathon MC:n Hartsa ja Masa tulivat kannustamaan eteenpäin. Näillä vaihein juoksu kulki todella hyvin, ohitin useita kanssajuoksijoita ja monella tuntui olevan paljon vaikeuksia.
(Kuvaaja Nina Suominen)
115km:n kohdilla alkoivat minullakin todelliset vaikeudet, tuntui etteivät jalat kanna juostessa ja jouduin välillä kävelemään. 120km kohdilla alkoi vatsa potkia kunnolla ja Suomen Kuvalehtikin sai hienon kakomiskuvan pitkän hiekkatien varresta. Kaikesta kakomisesta huolimatta en saanut mitään ulos. Alavatsaan sattui todella paljon juoksemisen rasitus ja kakominen. Onneksi oli oma fyssari mukana, joka antoi 120km jälkeen pika-apua kipeisiin jalkoihin. Ihmettelin todella kenen mielestä kyseinen reitti ”on erittäin tasainen eikä matkalla ole pitkiä uuvuttavia suoria” kuten tapahtuman sivuilla kirjoitetaan. Ennen Nummenkylää alkoi tihuttaa ja Rengon jälkeen vettä tuli kunnolla. Kipujen rinnalla sateella ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä. Rengon huoltopisteellä en ollut lainkaan varma maaliin pääsystä ja arvelin etteivät jalat kantaisi viimeisiä reilua 20 kilometriä. Kilometrit kohti Hämeen Linnaa tuntuivat täyttyvän käsittämättömän hitaasti ja kivut jaloissa lonkista jalkapohjiin saakka olivat jotain mitä en olisi ikinä uskonut kokevani. 2000-vuonna oikean käden sormieni murskaantuminenkaan ei tuntunut edes ampiaisen pistolta verrattuna näihin kipuihin.
Ennen viimeistä huoltopistettä reilu 5km ennen maalia sanoin kyyneleet silmissä Ninalle, joka oli kulkenut välillä pätkiä matkasta kanssani, että kipu on sietämätöntä. Huoltopisteeltä en ottanut enää mitään, mutta löin kivunsiirtotarkoituksella käteni ja kipu siirtyikin rystysiin jaloista. Pystyin pitkästä aikaa juoksemaan ja Parolantiellä ohitin aiemmin minut ohittaneen juoksijan. Sitten näin edelläni toisen juoksijan, jonka ohitin ennen moottoritien siltaa. Sillan jälkeen ohitin vielä yhden juoksijan ja maaliin oli matkaa enää vajaa kilometri. Sykkeet olivat melko korkealla, noin 170:ssä ja tasasin nopeutta maaliin pääsyn varmistamiseksi. Tapahtuman isä, Mika Penttilä, saattoi polkupyörällä lipun kanssa minut maalisuoralle, jossa ennen viimeistä suoraa luovutti OxroadUltra-lipun minulle. Otin lipun kanssa loppuspurtin, jollaista en olisi uskonut unissanikaan pystyväni vetäisemään 160,9km:n jälkeen. Loppusuoralla kuulin kannustukset maalialueelta, adrenaliinitaso oli taivaissa ja etupotku muuriin nousi kevyesti. Tämän jälkeen kaaduin nurmikolle ja sain kaulaani Penttilältä todella hienon ja painavan Härkätie-mitalin sekä ystävältä kuplajuomaa. Useita ystäviä oli maalialueella onnittelemassa ja jo aiemmin matkalla tukemassa ja tsemppaamassa. Loppuaika oli 20.30.39. Härkätien härkä oli TYRMÄTTY.
(Kuvaaja Jari Junttila)
Nyt kaksi viikkoa juoksun jälkeen olen varma siitä, OxroadUltran ainutlaatuisuudesta huolimatta, etten enää tulee juoksemaan neljää maratonia putkeen, vaan yhden kerrallaan. Sen verran olen oppinut, että koskaan ei kannata sanoa ei koskaan.
-Toni ”Harley”